Myrskyn jälkeen - tarinani

Olen kulkenut melkoisen mankelin läpi viimeisten kahden vuoden aikana. Siihen on mahtunut kodittomuutta, luopumista ja taloudellista ahdinkoa. Näin jälkikäteen katsottuna huomaan, miten rakkauden käsi on minua ohjannut kohtaamaan tunteita – tunteita, joita olen oppinut jo lapsena välttelemään, ja joita vanhempani tai isovanhempani eivät ole pystyneet käsittelemään: vihaa, katkeruutta ja surua.

Nämä tunteet ovat olleet läsnä kasvuympäristössäni, mutta ne on tiiviisti kätketty. Minun on pitänyt olla kiltti tyttö ja tyytyä vähempään kuin veljeni. Minun oli opittava nielemään kiukku, antamaan periksi ja luovuttamaan oma tahto toisten käsiin.

Nyt elämä tarjoili tilaisuuden – sain olla vihainen ja katkera. Tuntui hyvältä itkeä.

Jokainen nuori tarvitsee vihan voimaa, jotta hän voi itsenäistyä lapsuudenkodista. Ilman tervettä vihaa olin jäänyt äidin talutusnuoraan ja kantamaan vastuuta hänen elämästään.

Elämästäni mureni kaikki se, minkä varaan olin ennen turvan rakentanut – koti, raha, työ. Ulkoisen turvan sijaan minun oli katsottava sisäänpäin. Aloin keskustella sisäisen lapseni kanssa ja kysellä, milloin hänellä on turvallinen olo. Olen puhunut hänelle kuin pienelle pelokkaalle lapselle. Olen löytänyt sisältäni vastuullisen aikuisen, jonka tehtävä on luoda rajat ja vihan energialla puolustaa.

Ryhdyin kysymään itseltäni: mitä sinä, Teija, haluat? Sen sijaan, että olisin kysynyt muilta, mitä te toivotte minun olevan tai tekevän.

Ovatko elämän perustat kestävät?
Numerologisesti elän vuotta neljä, joka ravistelee elämän perustuksia ja kysyy: mitä sinä oikeasti tahdot, minkä varaan elämäsi rakennat? Olen kyseenalaistanut kaiken – jopa unelmani.

Olen viettänyt paljon aikaa metsien rauhassa ja käynyt psykologin luona oksentamassa pahaa oloani. Hermostoani olen oppinut rauhoittamaan erilaisin liikkein ja hoidoin. Sain myös opetella ottamaan vastaan apua, sillä muuta vaihtoehtoa ei ollut enää jäljellä. Itsekseen pärjääminen oli tullut päätepysäkille.

Vuosia sitten luin aivotutkija David Eaglemanin kirjan Aivot – ihmisen tarina. Kirjassa kerrottiin, että tutkimuksissa on todistettu, että ihminen alkaa uskoa todeksi myös väärän väitteen, jos hän kuulee sen uudestaan.

Kirjan luettuani ymmärsin, miksi samat mainokset ja uutiset pyörivät mediassa. Aivoilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin uskoa toistuvat sanat tosiksi. Jos aivoni ovat yli 60 vuotta toistaneet samoja arvottomuuden ja syyllisyyden keloja, on aivot opetettava uudelleen – ja se tapahtuu vain toistojen avulla.

Voin käyttää samaa metodia kuin media, mutta hieman eri tavalla: kuuntelen kauniita ja kannustavia sanoja, ja ne tallentuvat tiedostamattoman mieleni uumeniin. Niistä alkaa tulla minulle tosia.

Joka-aamuinen meditaatio on siis oiva väline. Tein itselleni kiitollisuusmeditaation, jota voit hyödyntää:
👉 Kiitollisuusmeditaatio YouTubessa

Uusi koti
Vuoden kodittomuuteni päättyi, ja muutin syyskuun alussa syvälle Hämeen maaseudulle. Lehmät ja lampaat laiduntavat pihani vieressä, pellot ja metsät polveilevat kauniisti. Paikka tuntuu paratiisilta – oikeasti! Lehmiin olen erityisen rakastunut; niiden touhuja on ihana seurata. Täällä sykkii tuhansia vuosia vanha kulttuuri ja syvä viisaus. 

Elämän syklit kulkevat täällä omalla painollaan. Lehmä ja lammas syövät ja lepäävät ilman, että tarkistavat siihen sopivan kellonajan. Kun tulee syksy, on pimeää – todella pimeää, on levon aika.

Täällä, uuden kodin rauhassa, olen oppinut kuuntelemaan elämän sykettä ja luottamaan sen tahtiin.
Kiitos, että kuljit hetken kanssani.