|
Minulla on ollut voimakas vastustus somea kohtaan. Mietin, pelkäänkö tulla näkyväksi vai pelkäänkö kritiikkiä. Olen koko elämäni yrittänyt vältellä ristiriitoja ja julmia sanoja – ja saanut itseni solmuun miellyttämisellä. Uskallanko tulla esiin, vai ristiinnaulitaanko minut?
Somen maailmaan varovasti asteltuani ihmettelen. Kaikilla meillä on asiaa. Jokaisen sisällä asuu pieni lapsi, joka huutaa: Äiti, näe minut, kuuntele minua. Mutta harva kuuntelee. Hädässä siihen ei edes kykene. Tasavertaisten keskustelujen tilalla on väittelyä.
Menestystä ja arvostusta janoamme, mutta näkyvyyden saavuttaminen tuo usein vain tyhjyyden. Mieli ei ole vieläkään tyytyväinen. Tunne siitä, ettei mikään riitä ja onni ei saapunutkaan, jää kalvamaan. Keho huutaa hoosiannaa, ahdistus pusertaa, ja yöunet häviävät.
Olen elänyt riittämättömyyden kanssa niin pitkään, että se on nujertanut minut syvään kärsimykseen. Siellä, kärsimyksessä, olen kohdannut tunteitani, sillä olen ollut liian lamaantunut juoksemaan niitä karkuun.
Olen kyseenalaistanut uskomuksiani ja käynyt läpi tunnekuohuja. Olen istunut paikallani, kun häpeän tuli on repinyt sisuksiani. Olen itkenyt kivusta – kehoni kärsiessä ja syyllisyyden taakan lähes katkaistessa selkäni.
Hengitän ja muistutan itseäni: olen ihminen. Ihan tavallinen ihminen toisten joukossa. En erityinen, mutta ainutlaatuinen – kuten jokainen meistä on. Pyrin elämään yhä enemmän tässä hetkessä. Joskus unohdan sen täysin, ja vanhat ajatuskelat valtaavat mieleni, vieden minut menneisyyden haamuihin tai tulevaisuuden uhkakuviin. Hyväksyn sen – olen keskeneräinen, ja tulen aina olemaan.
Kuka minut voisi ristiinnaulita? Jos toiset hyökkäävät minua tai mielipiteitäni vastaan, eikö se ole palvelus minulle? Saan tilaisuuden nähdä, että minussa on yhä syyllisyyttä ja häpeää. Kritiikin antajat tekevät minulle palveluksen – saan tunnekokemuksen, jonka kohtaamalla eheydyn entisestään. Onko siis ainoa ristiinnaulitsija oma mieleni?
Mitä minä sitten tavoittelen? Odotuksia seuraa pettymys, pettymyksestä syntyy viha. Luovun odotuksista ja lähetän sen sijaan toiveita ilmaan. Ihmeille jää tilaa. Tarkastelen elämää neutraalisti – en positiivisesti enkä negatiivisesti. Mitään ei tarvitse kontrolloida tai arvostella. Kuinka valtavasti energiaa säästyykään, kun vastustus häviää ja tilalle tulee virtaus.
Paratiisi on läsnä joka hetkessä – kun vain herään sen näkemään.
Millaista elämää haluan elää? Tiedän, että mieleni haluaa menestystä, näkyvyyttä ja vaurautta. Sydämeni ei. Olen elänyt maalla, istunut kissa sylissä takkatulta tuijotellen. Olen uinut lammessa, käyskennellyt metsissä. Olen maannut terassilla ja katsellut pilviä. Olen laittanut ruokaa rakkaudella. Olen hakenut vettä lähteestä, hoitanut puutarhaa ja lämmittänyt saunaa. Olen puuhaillut inspiroituneena milloin mitäkin. Olen saanut elää mukavien ihmisten seurassa pientä ja täyteläistä elämää. Sitä minä elämältäni toivon.
Mitä haluan tehdä? Inspiroituneena luovuus kukoistaa, ja tehokkuus on suunnaton. Haluan auttaa ja neuvoa silloin, kun kokemustani tarvitaan ja voimavarani riittävät. Mutta ketään minun ei tarvitse yrittää pelastaa.
Uhrautumisen aika on ohi – meiltä kaikilta.
Rakkain terveisin
Teija Ylikärppä
|
